Sinä se kyllä pärjäät

Minä olin se joka pelkäsi rutiineja, jähmettymistä, tylsyyttä, läheisyyttä, luottamista, niin paljon että vältti niitä vuosikymmenen.

Samaan aikaan olin se pikkutyttö joka ei tykännyt vedestä ja opetteli juomaan sitä laittamalla lasin pohjalle karkin, jonka sai vasta kun lasi oli tyhjä.

Se tyttö joka opetteli virkkaamaan ensin väärin koukkua pidellen ja sen jälkeen koulussa uudestaan, oikealla tavalla. Ja huomasi että jonkin asian poisoppiminen on vaikeampaa kuin alusta opettelu.

Se tyttö joka päätti yläasteella opetella kymmensormijärjestelmän (vaikka oli todella nopea kirjoittamaan muutenkin) koska “opinhan mä soittamaan pianoakin, ja virkkaamaan jopa kahdesti!” ja seuraavat pari vuotta pidin sinnikkäästi kädet näppäimistöllä alkuasennossa enkä suostunut kirjoittamaan muulla tavoin. Kunnes uudesta tavasta tuli tottumus.

Liftaaminen opetti elämästä sen että jos luovuttaa, jos valtatien varren sijaan laskee peukalon ja meneekin metsään murjottamaan niin “ei tästä mitään tule” muuttuu todeksi. Kun oli ilman turvaverkkoa maailmalla niin luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Ei koskaan.

Se opetti myös sen että maailmassa on paljon avuliaita ihmisiä, joille voi kertoa mihin on menossa ja ne saattaa haluta auttaa. (Liftaaminen on ollut paras crash course tyylinen myyntialan koulutus! “Miten hankkiudut täysin tuntemattoman ihmisen kyytiin ja pysyt kyydissä, löydät saman sävelen, ja nautit matkasta. Sä pääset lähemmäs määränpäätä ja kuskilla on juttuseuraa.”

Minä olen siis ollut sinnikäs – kuin syntynyt yrittäjäksi? Vaikka se toisaalta on luonteenpiirre niin ei se ole itsestäänselvyys, tai edes valinta. Aina/kaikilla ei ole vaihtoehtoja. Ehkä ei ole ketään joka tulisi pelastamaan.

Kun olin päätynyt elämän tiellä jo siihen pisteeseen että opiskelin logistiikan insinööriksi (ettei aina tarvisi kysyä kyytiä vaan vois sanoa kuskeille mihin niiden tarvii mennä) ja edelleen välttelin autolla ajoa joku sanoi että voisin hankkia asuntoauton ettei tarvitsisi liftata. Pyyhkäisin ajatuksen pois sanomalla etten osaa ajaa.

Aloin kuitenkin haaveilla asuntoautosta. Opinnäytetyöni päädyin tekemään erikoiskuljetuksista – tuosta maantiekuljetusten kuningaslajista – ja siinä yhteydessä kuulin liikenteenohjaajan työstä joka tehdään autolla, jossa myös reissun ajan asutaan. Wau! Mutta täysin mahdoton mulle, kun en edes aja.

Pääsin kuitenkin paperihommiin alan pariin, suunnittelemaan kuljetuslupia ja erikoiskuljetusten ajoreittejä Tiehallinnolle. Se pesti loppui virastouudistukseen ja katkerana luovuin rakkaasta alasta. Päädyin kuljetusliikkeeseen työnjohtajaksi, enkä tykännytkään käskeä muita menemään sinne ja tuonne, kun jouduin itse istumaan paikoillani. Olin lisäksi lopen kyllästynyt puhumaan pelkästään miesten kanssa.

Kuulin myyntiin tulossa olevasta erikoiskuljetusten varoitusautosta ja hekottelin kaverini vitsille: “Jos haluat puhua naisten kanssa niin ala myymään rintsikoita!” että oishan se pikkasen hauskaa jos ostaisin tuollaisen pakettiauton, alkaisin sillä opetella ajamaan autoa erikoiskuljetusten liikenteenohjaajana ja myisin alusvaatteita samalla. Hahhahaa.

Tuosta on kohta 11 v aikaa ja edelleen sillä tiellä!

Yrittäjäuran alku oli täynnä ensimmäisiä kertoja. Tyyliin eka kerta kun peruutin yli 5 m autolla (samalla neuvoen keulani edessä myös peruuttavan leveän kuljetuksen kuskia mihin sen kuorman perä kulkeutuu, koska eihän sitä peileistä näe!). Eka kerta kun nukuin pakettiautossa (rekkaparkissa muiden kuljetusletkan osapuolten kanssa), eka kerta kun kävin Raumalla (6 m leveän kuljetuksen kanssa). Eka kerta kun puhuin kirjanpitäjän kanssa ja perustin yrityksen (enkä tajunnut mistään mitään moneen vuoteen), eka kerta kun palvelin alusasuasiakkaita (ilman mitään muuta myyntikoulutusta kuin Evelacen silloisen järjestelmän mukainen).

Oikeestaan ekat 2 v jännitti niin jäätävästi kaikki että aina oli kämmenet hiessä, autoa ajaessa ja asiakkaiden parissa. Ihan kaikki täysin uutta ja jäätävän pelottavaa ja koko elämä ja työura pelissä. Vieläki tärisen ku ajattelen sitä aikaa 😀 Hyvä ku hallittee oman autonsa juuri ja juuri ja yhtäkkiä ajaa tyyppien kans jotka jokainen on ollu alalla n 30 v ja rautaisia sekä tyyniä ammattilaisia ja kuormat isoimmillaan 9,5 m leveitä.

Muutama vuosi meni jo helpommin ns rutiinilla kunnes aloin suunnitella ja rakennuttaa uutta työautoa 2016 ja sen sisärakennuksen valtavat asennusvirheet saivat auton pois liikenteestä pariksi kuukaudeksi vuodesta (monena vuotena) ja asennetun tekniikan kanssa oli jatkuvasti ongelmia.

Niiden kanssa taistelin kolme vuotta kunnes auto alkoi olla sitä luokkaa mistä alunperin maksoin. Profiilin pitäminen asiakkaiden suuntaan iloisena oli himppasen haastavaa kun melkein joka päivä itki ahdistustaan kun kaikki oli asennettu niin väärin että oli jopa riski sille että auto palaa käsiin.

Sen jälkeen aloimme rakentaa (Itse!! Minä joka en edes ollut käyttänyt akkuporakonetta koskaan aikaisemmin kaivoin lopulta pihaa omalla kaivurilla jotta saisin mieleisen!) ja saimme perheenlisäystä (!!!!).

Niin että nyt kun istun tässä uuden pikku työmökkini sohvalla tätä kirjoittamassa ja niitä täysiä työviikkoja odotellessa, tämän erittäin haastavan kuluneen vuoden jälkeen, niin kaiken ahdistuksen, haastavuuden keskellä jotenki reflektoin tätä kaikkea elämään tähän asti mahtunutta siihen miksi just minä olisin se joka tästäkin selviää. Kuka muu muka?